Kuutamokeijun kennel

Kävimme sukuloimassa Pörrön (K. Teddykarhu) luona ja Pörrö oli edelleen kirjaimellisesti nimensä mukainen herra! Pörrön rinnalla Vieno olikin sitten aikamoisen lyhytkarvaisen koipeliinin näköinen. Kuviakin tietysti räpsittiin urakalla, vaikka valitettavasti Pörrön tukka oli jo kuvausvaiheeseen mennessä pyöritelty pihassa vähemmän kuvaukselliseen kuntoon Vienon toimesta. Mutta tulipahan vähän aidompia poseerauksia sitten.

Pörrö ja Vieno

Tässä nyt siis Pörrö 15 vk niiden kaikkien iloksi, jotka ovat jo ehtineet kysellä, millainen siitä “kissapennusta” nyt sitten on tullut. Pörrön kasvua jään kyllä seurailemaan mielenkiinnolla, sillä sen verran persoonallisen näköinen heppu tämä poika edelleen on. Kun vielä nuo korvat saataisiin ihan kokonaan pystyyn, alkaisi kissa muistuttaa jo ihan koiraakin

Kiitos viimeisestä Pörrön perheelle!

Pörrö

Pakko vielä hehkuttaa sen verran, että Pörrö olikin aikamoisen taitava poseeraamaan! Yleensä pentujen kanssa saa varautua käyttämään kaikki keinot saadakseen edes jonkun seisomiskuvan. Mutta tämä herrapa olikin heti juonessa mukana, joten seisomiskuvista tulikin sitten ihan runsauden pulaa. Kyseessä siis joko luonnonlahjakkuus tai ahkerasti koulutusta harjoitteleva emäntä

Saimme Minnistä (K. Tuhkimo) muutaman söpösen kuvan matkan varrelta, joten täytyy nyt tietenkin laittaa nämä myös esiin. Kiitos vielä kuvista ja terveisiä prinsessalle!

Minni

Lopultakin täytyy kertoa pikaisesti sijoitustytöistäni, Millasta ja Nyytistä, jotka molemmat ovat nyt sijoituskoirinani entisiä.

Syyskuussa neljä sukupolvea ihanaisia ikäjärjestyksessä: Vieno, Milla, Leimu ja Sabi

Millan “sijoitussuhteen” oli tarkoituskin päättyä nyt pentujen myötä ja muutamien kiemuroiden kautta Milla sitten lähtikin Kotiin syyskuun alkupuolella. Millan reagointia pentujen lähtöön jännättiin tietenkin hurjasti ja sovimme, että viemme Millan sitten, kun se varmasti on toipunut lasten katoamisesta. Kuten aiemminkin kerroin, Milla ei onneksi pahemmin lasten muutosta hätkähtänyt, joten viikko viimeisenä lähteneen Minnin muutosta pääsimme viemään Millaa. Suureksi helpotuksekseni Milla kotiutui takaisin sinkkuelämään yh-äiteilyn jälkeen hienosti ja nauttii nyt jo elämästään aivan entisen iloisaan ja eloisaan malliin. Kuukausi muutosta kävimme katsomassa Millaa ja äidin ja tyttären jälleennäkeminen oli aikamoisen reipasta katseltavaa. Kiitoksia vain viimeisestä Millan kotijoukoille!

Milla ja Vieno

sekä Milla ja Remu

Nyytin kanssa sitten taas alustavat suunnitelmat keikahtivat kerralla nurin, kun Nyytin veljeltä löytyi kaihi (ks. edellinen blogikirjoitus). Kuullessani Pyryn kaihista vilahti päässä ensimmäisten ajatusten joukossa Nyytin pentusuunnittelmat. Harmitti, mutta toisaalta en missään nimessä halunnut lähteä kaihikoiran siskoa käyttämään, joten ratkaisu oli ihanan helppo. Pikaiseen tahtiin teimme siis Anitran kanssa kaupat typykästä ja Nyyti vaihtoi omistajaa autuaan tietämättömänä.

Anitralle pitää vielä lähettää julkiset erityiskiitokset siitä, miten mahtavasti yhteistyö sijoituskoiran ympärillä on toiminut: KIITOS! Tällaiset sijoituskodit ovat harvinaista herkkua ja siksikin harmittaa ihan vietävästi, että pentuhaaveet jäivät sitten tähän. Hyvänä puolena on nyt tietenkin se, että Nyyti saa keskittyä täydellä teholla harrastamaan ja olemaan halittavana.

Tässä vielä muutama kuva elokuiselta Nyyti-tädin pentujen tarkastusvisiitiltä (, jolla Nyytiä tosin ei päästetty pentuja tarkastamaan.):

Siispä onnea vielä Millan ja Nyytin tuoreille omistajille!

Loppuun täytyy vielä laittaa muutama viikon takainen otos 13-viikkoisesta Vienosta, joka kasvaa hujuuttaa hurjaa tahtia:

Tämänkertaiset kuvat © Emmi-Alisa Impponen

Viime viikonloppuna vietettiin Jyväskylässä samojediyhdistyksen kasvattaja- ja harrastajapäiviä. Pakko vielä näin parin päivän jälkeenkin todeta, että oli kyllä antoisa viikonloppu! Ajattelemisen aihetta ja evästystä saivat varmasti kaikki asiantuntijaluennoilta ja mukavaa oli myös nähdä tuttuja ja vaihtaa kuulumisia. Vaikka tätä osastoa olisi kyllä voinut olla enemmänkin, sillä olin kantamassa oman pienen korteni kekoon järjestelyjen kanssa ja siksi tuntui, etten paljon ehtinyt pysähtyä koko viikonlopun aikana Mutta kivaa oli! Toivottavasti mahdollisten seuraavien kasvattajapäivien osanotto on vielä runsaampaa, sillä ainakin omaan tietopankkiini sain täältä tosi tarpeellista täydennystä.

Sunnuntaina ohjelmassa oli myös jalostustarkastus ja silmätarkastus sekä kerättiin verinäytteitä geenitutkimusta varten. Jalostustarkastukseen saapui myös muutama minun kasvatti, mistä lämmin kiitos omistajille! Jalostustarkastuslausunnot kuvien kera ovat luvassa aikanaan Valkoturkkiin. Mukana menossa viipottivat myös meidän 10-viikkoinen Vieno sekä veljensä Unto, jotka olivat ihmettelemässä suuren maailman menoa. Oli huvittavaa huomata, miten innolla ja luottavaisuudella pennut suhtautuivat aikuisiin sammareihin. Vieno kun tuntuu olevan kaikista muun rotuisista sitä mieltä, että pitää harkita huolellisesti, uskaltaako edes katsoa toista kertaa Roturasisteja siis pienestä pitäen…

Vieno-vinoilija

Myös silmätarkastukseen osallistui muutama meidän koirista seuraavin tuloksin:
Damirazin Vappunoita eli Sabi, muutamia ylimääräisiä ripsiä/silmä eli distichiasis ja lisäksi jotain vanhuuteen kuuluvaa muutosta, joka kuulemma normaalia tämän ikäiselle (melkein 11-v.)
Kuutamokeijun Cleopatra eli Cara, täysin terveet – onnea! Tämän ikäisen (melkein 8-v.) mammelin täysin terve tulos lämmittää suuresti kasvattajan ja varmasti myös omistajan sydäntä
Kuutamokeijun Risto Reipas eli Pyry: kortikaalinen katarakta eli harmaakaihi – tämä tulos nyt sitten taas oli järkytys ja suru meille kaikille. Pyry oli tarkastushetkellä iältään vasta 2 vuotta 3 kuukautta.

Sulo (Maailmankorven Aamulla Reipas) ja Pyry

Pyryn tapaus oli sinänsä opettavainen. Kortikaalista kataraktaa kun ollaan samojedeilla pidetty perinteisesti vähän sellaisena ei-niin-pahana verrattuna posterior polaariseen muotoon. Kortikaalista on yleensä tavattu vasta vanhemmilla koirilla (puhuttu jopa ns. vanhuuden kaihista) ja sen periytyvyyskin on ollut monien mielestä aika hämärää. Pyry taisikin saada kyseenalaisen kunnian olla nuorimmasta päästä (jos ei jopa nuorin?) sammari, jolla todettiin kortikaalinen katarakta? Viimeisen parin vuoden aikana näitä kortikaalisia kataraktoja on tullut kylläkin Pyryn emän taustalta esiin ihan riittämiin, joten siinä mielessä en ollut yllättynyt.
Mutta se mikä tästä tapauksesta tekee sen opettavaisen aivan erityisesti on korviini kantautunut eläinlääkärin kommentti: tämä ei olisi ollut nähtävissä vielä puoli vuotta sitten. Eli jos Pyry olisi tutkittu 1-2 -vuotiaana, kuten alunperin oli tarkoitus, olisi tämä jäänyt löytymättä. Pienestä kiinni! Joten jos koiran ainut silmätarkastus on tehty noin vuoden iässä (tai jopa alle), se ei vielä kauheasti kerro…

Kiitokset siis Caran ja Pyryn perheille koirien tutkimisesta!

Pyry kotosalla

Ja kiitos vielä Emmi-Alisalle kuvista! Meiltä jäi kamera matkasta, joten onneksi sain luvan käyttää näitä

Ja vielä toisen kerran Pyry kotosalla:

Ja vielä toinen kirjoitus samalle päivälle, että saadaan myös nuorten neitien kuvat esiin:

Tiitiäinen eli Vieno eli punainen tyttö




ja suutarinlapselle tämä poseeraus maittoi tietysti parhaiten…

Tuhkimo eli Minni eli pinkki tyttö





Ja tyttöjen yhteyteen on aika lopultakin kertoa meidän piskuisen Vienon tarina ihan alusta asti:

Eli tätä pentuetta lähdettiin suunnittelemaan itsekkäistä syistä: halusimme itsellemme pennun ja nimen omaan Millan pennun Astutuksen jälkeen sattui kuitenkin erinäisiä asioita, joiden seurauksena ehdimme tehdä vaikean päätöksen myydä kuitenkin kaikki pennut pois. Vaan pentujen synnyttyä kävikin hiljalleen selväksi jälleen kerran, ettei näitä asioita voi noin vaan valmiiksi suunnitella.

Aloin kiinnittää huomiota ensimmäisestä päivästä asti siihen, että pentujen syödessä laatikosta kuului kummallista pärsäävää ääntä. Kävin tietysti aina kuulostelemassa, kuka sitä pitää ja päivien kuluessa kävi selväksi, että joka kerta pärsäystä piti sama pentu: punainen tyttö. Pienellä neidillä oli myös usein nenän pielissä pieniä maitopisaroita syönnin jälkeen.

Minä tietenkin diagnosoin heti kitalakihalkion ja ryhdyin tarkastelemaan pennun suuta taskulampun kanssa. Mutta eipä siellä vain mitään reikää näkynyt, vaikka neiti antoi nukkuessaan minun aivan kaikessa rauhassa availla kitaa ammolleen ja kurkkia suuhun kurkkua myöten. Neiti lähti myös heti räväkkään kasvuun ja oli muuten kaikin puolin virkeä ja tyytyväinen koiranalku. Niinpä päätin hetken seurailla tilannetta, josko kyseessä kuitenkin olisi ollut vain joku alun ongelma liittyen vaikkapa syömisen opetteluun.

Mutta pentujen ollessa 1,5-viikkoisia ongelma jatkui yhä ja välillä maitoa purskahti oikein kaaressa nenästä, kun katselin vieressä. Huolestuneena googlettelin asiaa ja netti tuntui pursuvan vain kommentteja “jos pennulta tulee nenästä maitoa, sillä on kitalakihalkio ja se pitää lopettaa.”. Olin huolesta aivan mutkalla meidän pienen “Kaino-Vienon” kanssa ja lopulta uskalsin soittaa eläinlääkärille ja kysellä tilanteesta. Sieltä tuli tieto, että jos pentu kerran kasvaa, sitä voi seurailla luovutusikään asti ja sitten rauhoituksessa tutkia suu ja nielu.

Tässä vaiheessa oli tietenkin pakko todeta, ettei viidettä pentua uskalla luvata uuteen kotiin ennen tutkimuksia. Samalla aloimme pohtia, mitä tehdään, jos pentu ei olekaan kunnossa. Tilanteen yhä vain jatkuessa samanlaisena teimme sitten parin viikon pähkäilyn aikana päätöksen, että Vieno jää meille ja jos kurkussa jotain vikaa on, se yritetään korjauttaa heti, kun leikkaus on mahdollinen. Päätös helpotti hurjasti oloani jo senkin takia, että ajatus 6-7 -viikkoisen pennun nukuttamisesta tutkimuksia varten tuntui aika hurjalta. Ja sitten toisaalta mietitytti, että mitäs jos kurkussa onkin jotain sellaista vikaa, jota ei saataisi selville ja pentu vaikkapa kuolisi uudessa kodissaan? Uhkakuvat olivat varmaankin aivan liioiteltuja, mutta olin todellakin hurjan huolissani.

Noh, minua pelotti tietysti hirveästi, kun pennuille piti alkaa antaa kiinteää ruokaa. Mitäs jos ruoka päätyykin kurkussa hengitysteihin ja tukehduttaa pennun? Kaikki meni kuitenkin onneksi hyvin ja lähtötarkastuksessa eläinlääkärin mukaan Vieno vaikutti pintapuolisesti normaalilta ja keuhkojen äänetkin olivat kunnossa. Tarkemman tutkimisen päätimme kuitenkin siirtää myöhemmäksi, kun asian selvittämisellä ei nyt enää ollut sinänsä kiire.

Kaikkien näiden synkkien mietteiden vastapainona on pakko myöntää, että olimme aika ilahtuneitakin siitä tiedosta, että jos Vieno vain olisi “elinkelpoinen”, me saisimme sittenkin pennun Vieno itse on koko ajan tuntunut olevan autuaan tietämätön siitä, että hänessä jotain vikaa muka on. Se oli ehdottomasti se pentueen menevin ja räyhäköin tapaus ja sikälikin aivan minun unelmakoirani. Vienon myötä meillä luotiinkin suomeen uutta sanastoa: ranttali, ranttaloida ja olla ranttalia. Eli kun ranttali Vieno ranttaloi, meillä muilla on aika ranttalia Vienolla taas on ranttalia, kun pitäisi malttaa olla hetki paikallaan tai kukaan ei jaksa leikkiä.

Pari kertaa täällä Jyväskylässä Vieno on säikäyttänyt meidät oikein kunnolla vetäisemällä ruokaa johonkin aivan väärään paikkaan. On aika karmeaa katsoa vieressä ja odottaa, mahtaako se saada köhittyä ruoan takaisin suuhun vai ei =/ Onneksi Vieno itse ei ole näistä ollut millänsäkään, vaan jatkanut köhimisen jälkeen syömistä ihan normaalisti.

Tätä kirjoittaessani Vieno on siis jo 9,5-viikkoinen topakka likka. Nyt sitten jahkailemme, milloin Vieno oikeasti uskallettaisiin nukuttaa ja antaa eläinlääkärin todeta, onko kurkussa todella jotain vikaa vai ei. Voihan olla, että Vieno on vain ahne ja syö huolimattomasti, tai sitten siellä kurkussa todellakin on jotain…

Tässäpä nyt sitten lupaamani pienten poikain poseeraukset:

Tao-Tao eli Maximo eli hopea poika






Teddykarhu eli Pörrö eli sininen poika





Tuulispää eli Unto eli kulta poika

Ja tässä vaiheessa kenties on aika jo kertoa muutama kommenttikin pentueesta, sillä näitä tietoja odottaa tietenkin ainakin “sukulaiset” innolla Eli taas joudun toteamaan, että tiettyjä riskejä pohdittiin etukäteen, mutta yllätys se sitten oli kuitenkin, mitä saatiin.

Etukäteen jännättiin mm. napatyriä (joita oli pentuaikana lievänä muotona muutamalla Millan sisaruksista), mutta niitä ei tullut yhtään. Huh!

Lisäksi jännättiin huulipigmenttejä, joiden hitaaseen kehitykseen riskiä tiedettiin olevan suvussa molemmin puolin. Noh, yllätys yllätys, 1-3 viikon iässä kolme ensimmäistä sai pigmentit valmiiksi, mutta Unto ja Minni vasta teheskelivät ensimmäisiä mustia läiskiä huuliin. Ilmiselviä hämäläisiä sammarinalkuja nämä kaksi Kaikeksi onneksi näillä hitaammillakin versioilla pigmenttitilanne oli jo kummasti kohentunut luovutusikään mennessä, vaikka kunnon katkot vielä molemmilla olikin. Onneksi molemmille oli odottamassa pesti ennen kaikkea perheenjäsenenä eikä niinkään näyttelystarana, joten ihan rauhallisin mielin saamme loppuja pigmenttejä odotella.
Sen sijaan pigmenteissä todellinen yllätys oli Unto-pojan silmät, jotka se räväytti auki täysin vailla silmäpigmenttejä! Meillä ei ole aiemmin ollut silmäpigmenttien kanssa ongelmia, joten olin aikamoisen hämmästynyt. Lisäksi Unton silmät olivat aluksi huikaisevan vaalean siniset, joten katse oli melkoisen jäätävä ensimmäisinä viikkoina Ihmeesti silmäpigmenttejä alkoi sitten kuitenkin tulla ja luovutusiässä molemmissa silmissä oli noin puolet pigmenteistä. Toivotaan siis että ne loputkin sieltä tulevat! Pentuajan sinisyys alkoi myös onneksi väistyä nopeasti. Tämän ilmiön olinkin nähnyt jo Millan sisarussarjassa, jossa kaikki avasivat silmänsä lähinnä vaaleansinisinä, mutta nyt aikuisena kaikilla on nätit tummat tai keskiruskeat silmät.

Yksi jännätty asia oli sitten tietenkin myös korvat. Etukäteen vitsailin, että saammekohan pentueellisen pigmentittömiä ja luppakorvaisia pentuja, mutta onneksi ei ihan näin käynyt. Korvien koossa, muodossa ja napakkuudessa oli kyllä skaalaa aika lailla, joten ryhdyin saksimaan korvakarvoja jo 4,5-viikkoisilta ihan varmuuden vuoksi. Luovutusiässä tilanne näytti kuitenkin ihan minun kasvateille tyypilliseltä: pari pentua nosteli korvia jo ihan mukavasti (tytöt), mutta muiden korvat olivat rennosti täysin lupassa.

Jännittävää on myös aina odotella, kuinka paljon meille tulee pentueisiin takakannuksia. Millalla itsellään on molemmissa takajaloissa luukannukset ja Haltilla ei, joten kuolleet pennut mukaan laskien tilanne oli tasainen: kolmella kannukset, neljällä ei. Elävistä pennuista kannukset siis oli tytöillä, joille ne myös jätettiin.

Poikien osalta kiinnostava tieto on tietenkin myös aina kivesten laskeutuminen. Meilläkin on yksi kivesvikainen tullut (Pikku Prinssi), joten olen oppinut tätäkin pelkäämään. Tällä kertaa tilanne näytti kuitenkin hyvältä: reilun kuuden viikon iässä eläinlääkäri löysi jo Untolta molemmat kivekset ja Pörröltä ja Máximolta yhden. Ja minä kuvittelin sitten luovutuiässä löytäväni jo kaikilta molemmat, joten toivon mukaan tältä huolelta jo vältyttiin.

Eli kaiken kaikkiaan pakko sanoa, että aika vähällä selvittiin näiden asioiden osalta, huh! Sen sijaan ikävämpi ja mieltä painava yllätys tuli punaisen neidin kanssa. Sen tarinan kirjoitan seuraavaan kirjoitukseen tyttöjen kuvien yhteyteen.

Vauvat ovat lähteneet ja meno meillä kotona sen myötä edes hiukan rauhoittunut. Viimeinen viikko onkin siis ollut melkoista hulinaa pentujen muuton ympärillä. Vauvat on pesty ja puunattu, ruokasäkit shoppailtu, pentukansiot keräilty kasaan ja neljään kertaan käsitelty hoito-ohjeet, kauppasopparit, kynsien leikkuut ja tukanpuunaukset kaffekupin äärellä. Enpä ole kaiholla muistellut sitä, kun M-pentueen kohdalla luovutettavia oli tuplamäärä

Mutta kaikeksi onneksi muutot ovat sujuneet hyvin! Pientä jännitystä toi jostain pennuille kulkeutunut “mahatauti” eli mukavasti muuton kynnyksellä pennut yksi toisensa jälkeen oksensivat… Olin jo aivan hermona tämän kanssa, kun kuitenkin perheet yleensä ovat tehneet aika massavat järjestelyt muuttopäivää ja pennun ensimmäisiä päiviä varten, joten ei olisi ollut kiva joutua siirtämään luovutusta. Mutta onneksi ja ihmeeksi kaikki selvisivät parilla yökkäyksellä, jotka suoritettiin mutkattomasti leikin lomassa. Vajaassa vuorokaudessa ensimmäisestä yökkimisestä koko show oli ohi ja lapset pääsivät lähtemään sovitun aikataulun mukaisesti, huh Canikur-lääkettä oli onneksi jo varmuuden vuoksi kaapissa eli jotain olin näemmä oppinut kahden vuoden takaisesta pentulauman rajusta äkkisairastumisesta.

Milla on suhtautunut pentujen muuttoon yllättävän tyynesti. Ensimmäisten kohdalla naureskelimme, ettei se tainnut edes huomata, kun porukka harveni. Neljännen eli Minnin lähtiessä Millan oli jo kai pakko huomata, mutta ei se onneksi ole pentua etsiskellyt. Ennemminkin vaikuttaa siltä, että Millaa on harmittanut leikkikavereiden väheneminen eikä niinkään pentujen mystinen katoaminen. Milla kun on ottanut kaiken saatavan ilon irti pennuistaan nyt viimeisinä viikkoina ja vapauttanut sisäisen lapsensa leikkimään ja riekkumaan yhdessä kakaralauman kanssa – jos ei jopa leikkimään kakaralaumalla… Noh, onneksi äitiä ilahduttaa täällä vielä meidän oma pieni Vieno-neitimme.

Mutta tämän pidemmittä tällä kertaa terveisiä Pörrölle, Untolle, Máximolle ja Minnille! Ja suurkiitos vielä vauvojen perheille aktiivisesta yhteydenpidosta näinä ensimmäisinä jännittävinä päivinä pentujen kanssa. On ollut ihanaa kuulla, kuinka pentuja on jo viety torille, autoilemaan, mökille ja tutustumaan koirakavereihin sekä treenattu yksinoloa, sisäsiisteyttä, luoksetuloa jne. Hyvä, jatkakaa samaan malliin!

Ja tässä siis melkein lähtövalmiit pojat olosuhteiden pakosta kuvattuna jo pari päivää vaille 7-viikkoisina:

vas. hopea, sininen ja kulta

… ja tytöt päivää vaille 8-viikkoisina:

vas. punainen ja pinkki

Yksittäisposeeraukset kaikista on luvassa mahdollisesti jopa jo lähipäivinä, kunhan ehdin valikoida noin miljoonasta kuvasta julkaisukelpoisimmat versiot

Pennuilla oli ollut tänään vähän tylsä päivä ilman sen kummempaa toimintaa, joten pakkasimme ne illansuussa autoon ja huristelimme mökille viettämään vähän rantalomaa “Pörrö” on jo muuttanut omaan kotiinsa, joten matkassa oli mukana vain neljä pientä lomailijaa.

pinkki tyttö

punainen tyttö

hurjat mutapainijat

hopea poika

Sabi johdattelee lapsia kuopankaivuun saloihin

kulta poika ja pinkki tyttö

kulta poika

Lapset ovat lopultakin saaneet nimensä ja papereitakin odotellaan saapuvaksi kenties jo ensi viikon kuluessa. Eläinlääkärin luona kävimme esittäytymässä alkuviikosta ja yleislausunnoksi tuli: “Hienot pennut!” Kaikki oli siis toisin sanoen niin kuin pitikin, eikä eläinlääkäri löytänyt moitteen sijaa lapsista. Mikä helpotus! Tosin “neiti pärsääjämme” kohtalo ei vielä tällä reissulla selvinnyt, vaan sen kanssa on edessä vielä lähiviikkoina reissu erikoistarkastukseen, kunhan ensin vielä vähän kasvaa. Mutta silläkin on siis päällisin puolin kaikki kunnossa, joten toivotaan parasta, ettei mitään löytyisikään.

Mutta tämän enempää en tällä kertaa jouda kirjoittelemaan, joten siirryn suoraan asiaan. Tässä siis meidän nimelliset pikkuiset:

Tao-Tao eli hopea poika:



Teddykarhu eli sininen poika:




Tuulispää eli kulta poika:



Tiitiäinen eli punainen tyttö:



Tuhkimo eli pinkki tyttö:

Milla ja autuas ilme
Tänne asti säännöllinen kuvien päivitys on sujunut kohtuullisen mallikkaasti, mutta viime metreillä alkaa näemmä tökkiä. Olisikohan kenties jotain muutakin puuhaa tällä hetkellä?

pinkki typy nautiskelee sinisen veljen hännästä
…ja kuonosta

Samalla pitää laittaa vielä tarkastuslista pentujen perheille, onko kaikki tarpeellinen tarvikkeisto kahmittu kasaan. Runsaan kymmenen sammarivuoden ja kasvavan lauman myötä olen tullut aika merkkiuskolliseksi koiramaterian kahminnassa. Mutta kun kotoa löytyy kaapillinen tarpeetonta rojua, ei soisi muille käyvän samoin. Siksi yritän tyrkyttää omia kokemuksiani jakoon

Älä osta pennulle tai nuorelle koiralle fleksiä, sillä sen avulla omistaja opettaa helposti koiransa vetämään remmissä. Tämän tavan samojedit oppivat yleensä muutenkin turhan helposti

Leimu ja lapset

sininen poika

hopea poika

Kiireellisissä tapauksissa olen ostanut joskus eläinkaupoissakin myytävää Bio-Groomin valkoisten koirien shampoota. Se on ihan ok myös, mutta tulee kalliimmaksi ja on huomattavasti tehottomampaa kuin yllä mainittu jo monta vuotta meillä käytössä ollut Midnight White. Shampoo on kuitenkin makuasia, josta lisää voi keskustella vaikka sammarifoorumilla

punainen tyttö

Hyvä yritys asettua samaan kuvaan: vas. pinkki, kulta, hopea, punainen, sininen

pinkki neiti

kulta poika edessä poikittain, muut kasana ympärillä

hopea poika ja punainen tyttö