Siispä: Jos olet kiinnostunut osallistumaan, laita minulle sähköpostia tai soittele pikimmiten! Jos kyseinen päivä ei sovi, mutta mielenkiintoa olisi tulla kokeilemaan vaikka joskus huhtikuussa (tai ensi talvena…), ilmoitelkaa. Yritetään miettiä, löytyisikö sopiva päivä kiinnostuneille joskus myöhemmin. Laitan tarkempaa infoa kiinnostuneille sitten suoraan sähköpostilla.

Aiempaa kokemusta hommasta ei tarvita. Huskyvaljaat olisi hyvä olla, mutta minulla on parit ylimääräiset lainata, jos joku ei ehdi hankkia. Yritetään koota sellaisia porukoita, että kaikki koirat pääsevät kokeilemaan ainakin pienen matkan ja mahdollisuuksien mukaan myös omistajat nauttimaan enemmän tai vähemmän vauhdikkaasta lajista Ja toki mukaan saa tulla muitakin kuin kasvattejani, jos joku muukin kiinnostunut tätä lukee, mikäli osallistujaryntäys nyt ei ihan valtaisa ole.

Minne tämä aika oikein karkaa? Kulunut vuosi on ollut samaan aikaan julmetun pitkä (hätinä muistan viime talven) ja toisaalta hujahtanut ohi hetkessä (vastahan se viime talvi oli). Tilannetta on kenties edesauttanut se, että muulla kuin koirarintamalla olen tämän vuoden painattanut aivan tuli hännän alla: kevään ja kesän väänsin opintoja valmiiksi tuskan hiki päässä, virallisesti valmistuin heinäkuun lopussa ja aloitin ekassa “isojen tyttöjen” työpaikassa elokuussa. Syksy onkin sitten kulunut työelämään totutellessa ja talon tavoille opetellessa. Mukavia asioita kaikki, mutta vauhtia on kieltämättä piisannut. Josko alkavana vuonna ottaisi vaikka vähän rennommin?

Leimu näyttää mallia rentoiluun:

Töiden ja opiskelujen vastapainona on, yllättäen, toiminut koiraharrastus. Vuoteen on mahtunut sekä iloja että suruja, vaikka ehkä enemmän tämä vuosi jääkin koirasaralla mieleen surullisista asioista. Sabi, rakas mummelimme, kuoli lyhyen sairastelun jälkeen helmikuussa. Leimulla, toisella mummelillamme, todettiin helmikuussa patteja masussa, mikä sitten johti lopulta leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen kuulimme, että patit olivat olleet pahanlaatuisia ja ärhäkästi levievää kasvainmuotoa, eikä kaikkea saatu poistettua. Leikkauksesta toipuminen oli hidasta ja vaikeaa, joten uuteen leikkaukseen ei lähdetty. Iloisena puolena asiassa on, että Leimu porskuttaa sisukkaasti häntä huiskaen kahdesta nuppineulanpään kokoisesta patistaan huolimatta Olemme siis jo kovin toiveikkaita, että saisimme nauttia elämästä tämän mummelin kanssa vielä pitkään.

Leimu BIS3 -vetsku Jyväskylässä marraskuussa:

Vähemmän tärkeinä asioina tänä vuonna on juostu muutamat näytelmät, joissa erityisesti veteraanit Leimu ja Remu ovat niittäneet mukavia tuloksia. Muiltakin on kivoja tuloksia tullut ja tietysti olemme olleet iloisia myös siitä, että Vieno on aloitellut uraansa ihan mieltä lämmittävin tuloksin. Vienon kanssa olemme harrastaneet vuoden mittaan yhtä ja toista ja olemme olleet ihan superonnellisia, miten mukava harrastuskoirantekele Vienosta on kehkeytymässä. Vuoden mittaan on ravattu tokossa, agilityssä, leikkimielisellä haku-kurssilla ja koirahiihtämässä ja prinsessa on nautiskellut kaikesta tästä. Ahneus on muuten aika mukava piirre koirassa Joululomalla neiti on päässyt ensimmäisiä kertoja myös valjakkoon ja se tuntuisi suureksi riemuksemnme olevan se Vienolle mieleisin laji, ainakin näin sunnuntaiharrastelun tasolla.

Rudi, Remu, Leimu ja Vieno joululomailevat:

Siinäpä kai se kulunut vuosi olikin erittäin tiiviiseen pakettiin iskettynä. Toivottavasti tämä uusi vuosi jatkuu koirarintamalla samanlaisissa leppoisan menevissä merkeissä.

Noutajaserkukset Pauli Marsalkka ja Vieno Tuhina heinäkuun helteillä:

Joulun kunniaksi pikainen päivitys: kiitos taas kuluneesta vuodesta ystäville ja tuttaville, kanssaharrastajille ja kasvateille perheineen! Yritetään nauttia tästä ihanasta, valkeasta ja huikean talvisesta joulusta yhtä täysin siemauksin kuin sammarimme

Julman kuumana päivänä kaivannot ojassa ja mutakylpy viilentävät mukavasti:

Harvinainen (?) kaksivärinen muunnos rodusta:

Täydessä meikissä täyttä vauhtia kohti järveä:

Pulikointia ja kepin noutamista ihanan viileistä aalloista:

Sitten hiukan ravistelua ja spurttailua varvikossa tukan kuivattelemiseksi:

Sekä kuivailun täydentämistä mamin toimesta:

… ja – Simsalabim! – meillä on taas valkoinen koira

Noh, rehellisyyden nimissä pitää todeta, että tätä taikuutta edesauttoi Vienon bikinimeininki (=pohjavilla puuttui). Ei ne sampparitkaan nyt ihan aina ihan ilman pesua ja puunausta valkoisina pysy

Ja arvatkaa muuten, olemmeko tohkeissamme, kun perheeseemme kuuluu lopultakin uiva samojedi? Vanhukset kun eivät tahdo muuta kuin tassuja ja massuja liotella kahlaillen.

Edellisestä blogipäivityksestä on hujahtanut taas hyvänlainen tovi aikaa. Arkielämä koiraharrastuksen ulkopuolella on meillä tällä hetkellä kiireistä, eikä koneelle meinaa jaksaa eikä ehtiä enää iltaisin istahtaa. Nyt täytyy kuitenkin edes lyhykäisesti yrittää jotakin laitella, sillä tokihan koirien kanssa on yhtä ja toista puuhailtu kuitenkin, muista kiireistä huolimatta Tämänkertaisista aiheista lisää kuvia löytyy tekstissä mainittujen koirien omilta sivuilta.

Vieno ja käärme:

Ensinnä lämmin kiitos teille kaikille, jotka olette kauniin sanoin auttaneet meitä toipumaan Sabin kuolemasta! Rakkaasta perheenjäsenestä luopuminen otti koville, mutta ystävien ja tuttavien tuki on lämmittänyt valtavasti surussamme. Ensimmäiset päivät ja viikot olivat tietenkin niitä raskaimpia, kun opettelimme elämään arkea ilman Sabin suurta, aurinkoista persoonaa. Hiljalleen suru on kuitenkin väistynyt, ja nyt meillä jo nauretaan välillä mahat kippurassa Sabin tempauksia muistellessa. Paljosta olisimme jääneet paitsi, jos emme olisi tämän mamman kanssa saaneet niitä 11 vuotta yhdessä taapertaa Onneksi kaikki kauniit ja koomiset muistot jäivät, vaikka ikävä ei varmaan koskaan kokonaan poistukaan. Onneksi sen ei tarvitsekaan – surkeampaa olisi, jos rakas ystävä joskus unohtuisi.

Pörrö 8,5 kk:

Arkisempina kuulumisina sitten voisi kertoa, että olemme poikenneet parissa näyttelyssä. Maaliskuun lopussa Korpilahdella pentuluokassa ensimmäisen esiintymisensä tekivät veljekset Unto (K. Tuulispää) ja Pörrö (K. Teddy-Karhu). Pörrö tuli luokassa toiseksi ja Unto kolmanneksi, mutta valitettavasti tuomari Tuula Savolainen ei suonut kunniapalkintoa kummallekaan. Noh, kokemuksen kannalta hyvä reissu kuitenkin. Kiitos vaan vielä molempien perheille, että tulitte mukaan! Tässä yhteydessä pitää muuten vielä todeta, että saimme kuin saimmekin sitten tästäkin pentueesta kokonaisuudessaan pystykorvia, vaikka tiukille otti Unton korvat eivät siis todellisuudessa ihan näin kaljut ole, vaan näytelyn alla vedettiin jo lopulta kaikki karvat koneen kanssa pois.

Unto 8,5 kkk:

Vieno tuli Korpilahdella tyttöpentujen toiseksi kera kunniapalkinnon. Korpilahdella esiintyi myös Otto (K. Rosvo-Roope) avoimessa luokassa, tuloksena EH. Otto on muutenkin erikoistunut tänä keväänä keräilemään EH:ta joka tuomarilta. Noh, josko se vaikka tässä muutaman vuoden sisään ukkoontuisi sen verran, että nauhat vähän haalistuisi kohti vaaleanpunaista Malttia, malttia siis vain meille ihmisille. Korpilahden yllättäjä oli kuitenkin Leimu, joka avasi siellä veteraaniuransa. Leimu kikatti itsensä ensin ROP-veteraaniksi sekä PN-4 -sijalle ja ylsi lopulta näyttelyn kolmanneksi kauneimmaksi veteraaniksi. Ja mikä ilo onkaan esittää veteraania, joka puhkuu intoa ja häntä vispaa kehän alusta loppuun saakka!

Leimu 8 vuotta:

Helatorstaina poikkesimme näyttelyssä Kangasniemellä ja meidän porukasta ensinnä aloitti Otto: jälleen tuloksena EH. Höh. Remu korkkasi veteraaniluokan omalta osaltaan tuloksella VSP-vetsku ja Vieno sitten taas junnuluokan tuloksella ERI-1. Jee! Enpä olisi uskonut, että joku näkee meidän pienessä naalissa samojedinkoiran piirteitä Meidän mielestämme se on tietenkin maailman kaunein pikkutyttö, mutta kun sitä täällä kotona katselee noiden karhumaisten veteraanipallojen rinnalla, niin aikamoinen rimppakinttuhan se vielä on. Tosin täytyy sanoa, että ei ehkä ole ihan reilu vertailukohde nuo veteraanipallot pikkutytön rinnalla

Otto 3 vuotta © Sirpa Laitinen:

Match show-osastoa olemme sitten taas harrastelleet tässä toukokuussa Vienon kanssa muutamaan otteeseen. Nämä mätsärit ovat mielestäni mainioita treenipaikkoja näyttelyesiintymiseen nuorelle koiralle ja niissä se ei ole niin justiinsa, miten esiintymiset menevät tai onko tukka hyvin. Mätsäreiden ilmoituksia kannattaa bongailla markettien ilmoitustauluilta, paikallislehdistä tai esimerkiksi koirat.com tapahtumakalenterista. Meidän mätsäreiden koosteena lienee parasta todeta, että jatketaan harjoituksia. Välillä esiintymiset ovat menneet mukavasti ja välillä taas Vieno on pistänyt niin ranttaliksi, että olen puhkunut kiukkua meidän teiniprinsessan oikkujen johdosta vielä seuraavanakin päivänä. Nooh, jospa se Vienokin sitten vetskuluokissa osaisi… Muutenkin prinsessalla on niin paha murkkuikä päällä, että lähes päivittäin meillä uhkaillaan rukkastehtaalla. Toinen tokokurssi on juuri loppumetreillä ja olen kyllä hyvin iloinen, että nyt saadaan taas pitää taukoa siitä touhusta – niin kivaa kuin se parhaina hetkinä onkin! Syksyllä sitten aloitetaan agility ja kenties jossain vaiheessa jatketaan tokoilua, kunhan saan taas ensin omat hermoni kuriin ja Vienolle vähän aikuistumista oikuttelun tilalle. Olisi nimittäin kuitenkin ihan suotavaa, että edes toisella meistä olisi harjoituksissa hauskaa

Vieno 10 kk:

Minni 6,5 kk:

Menneen talven mahtavista lumista ehdimme nautiskella rekihommien merkeissä turhan vähän. Toinen reki tuli kuitenkin melkein yllättäen talouteen Tolosilta ja hyvä reki muuten tulikin! Kiitos vain vielä siitä. Samalla reenhakureissulla poikettiin tervehtimässä myös  Minniä (K. Tuhkimo). Uutta rekeä päästiin muutama kerta sentään testailemaan. Vanha reki sitten taas oli lainassa Sissin käytössä ja siellä harrastus olikin sitten paljon aktiivisempaa. Pojat Aatu (K. Pikku Prinssi), Otto ja Kaapo (Vauhtitassun Kurisia) nautiskelivat vauhdista yhdessä emännän sekä kyydissä matkustaneen pikkuisen Venla-typykän kera. Kerran ehdittiin ajalemaan yhdessäkin ja kyllä oli mahtavaa kerrankin rekeillä jonkun kanssa yhdessä!

Kaapo, Otto ja Aatu sekä Leimu, Remu ja Rudi viipottavat:

Ja niin muuten, jos joku on kiinnostunut, niin voisin ehkäpä myydä tuon vanhan reen pois. Se ei sovi kisakäyttöön, mutta on aivan mainio peli pienelle (2-4 koiraa) valjakolle. Saapi kysellä, jos kiinnostaa Tulee se talvi nimittäin taas tämänkin kesän jälkeen, arvelee optimisti.

Sissin valjakko:

Ja viimeiseksi sitten vielä ikävät uutiset. Pari viikkoa Sabin kuoleman jälkeen löysimme Leimun mahasta pieniä patteja. Eläinlääkäri suositteli odottamaan muutaman kuukauden leikkauksen kanssa, sillä juoksut olivat silloin juuri loppuneet. Leimu on tarkoitus leikkauttaa (kohdunpoisto) sekä samalla poistattaa patit ja tutkia niiden laatu. Valitettavasti leikkausta on vaan nyt jouduttu jo kahteen kertaan siirtämään Leimun yskän takia ja runsaan viikon päästä olisi taas tarkoitus yrittää leikkausta. Kun nyt vaan lopultakin tuo yskä loppuisi =/ Ei auttaneet antibiotitkaan siihen, joten toivottavasti aika. Mummeli itse on iloinen ja pirteä oma itsensä, mutta kyllä ihan julmasti pelottaa, mitä patit nyt sitten loppujen lopuksi ovat. Eipä tästä asiasta ole jaksanut kauhean monelle edes puhua, kun se tuntui heti Sabin kuoleman jälkeen niin kohtuuttoman raskaalta. Nyt ei kuitenkaan auta muu kuin yrittää odotella ihan rauhassa ja toivoa sitä parasta. Sitä pahinta ei pysty edes ajattelemaan.

Leimu, murusemme:

23.12.1998 – 8.2.2010

Kaunein, viisain ja rakkain.

Tuntuu niin vaikealta alkaa kirjoittaa, kun ei tahdo ymmärtää tämän kaiken edes olevan totta.

Saattelimme Sabin viimeiselle matkalleen maanantaina 8.2.2010. Päivälleen tasan 11 vuotta saimme katsella yhdessä tätä maailmaa. Maanantaina 8.2.1999 matkustimme Hämeenlinnaan ensimmäisen kerran katsomaan maailman suloisimpia pikkuisia. Keskiviikkona 10. helmikuuta -99 Sabi täytti seitsemän viikkoa ja haimme sen kotiin. Silloin olin ehkä maailman onnellisin tyttö. Tuntuu uskomattomalta, että tänään, tasan 11 vuotta myöhemmin, istun tässä ja jäljellä on enää rakkaat ihanat muistot elämän hyvistä ja pahoista hetkistä yhdessä Sabin kanssa. Ja suru, kaipaus ja itku. Ja hämmennys siitä, ettenkö todella enää koskaan näe pientä rakastani.

Jäähyväisiä Sabin kanssa on oikeastaan jätetty jo melkein kaksi vuotta. Ensimmäisen kerran tajusin sen vanhenevan, kun se kevät-kesällä 2008 alkoi ontua kaksi kertaa näyttelykehässä. Viimeisinä vuosina olimme käyneet näyttelyissä harvoin, eikä Sabi koskaan kotona ontunut. Mietin, että kenties pitkä automatka ja makoilu näyttelyhäkissä rasitti sen jalkoja. Veimme Sabin lääkäriin, jossa mummolla kuvattiin koko takapää. Sillä reissulla löytyi selkärangasta luusiltoja, joita kuulemma on lähes kaikilla vanhoilla koirilla. Kintereistä löytyi nivelrikkoa ja Sabi siirrettiin loppuiäkseen syömään eläinlääkärien myymää Hill’sin J/D -ruokaa, joka auttoi nivelrikkoon. Kysyin silloin varovasti, kuinka kauan Sabi mahtaisi niillä jaloilla pärjätä. Eläinlääkäri totesi, että aikaa voisi olla muutama kuukausi tai sitten paljon enemmän. Illan itkin kotona kuolevaa koiraani ja aloimme puuhata muuttoa pois keskustan kovilta jalkakäytäviltä sivummalle metsäpolkujen ääreen, jossa nivelrikkoisen olisi parempi lenkkeillä.

Loppujen lopuksi Sabin jalat kantoivat loppuun asti hurjan hyvin. Vielä viimeiselle lääkärireissulle lähtiessämme se hyppäsi itse autoon ja loppuun asti kiipesi saunassa ylälauteille asti nauttimaan lämpöhoitoja vanhoille luilleen. Se ensimmäinen itku kuolevasta vanhuksestamme oli siis jälkeenpäin ajatellen turhaa murehtimista.

Viime kesään asti Sabi pysyikin sellaisena pirteänä vanhuksena, jota ei ikä juurikaan painanut. Se leikki ja nauroi, huiskutti helikopterihäntää villisti ympäri ja kävi meidän kanssamme juoksemassa ja hiihtämässä. Todellinen vanheneminen alkoi sitten heinäkuussa -09, kun viimeisten juoksujen päälle alkoi kohtutulehdus. Kohdunpoistoleikkauksen yhteydessä löydettiin patti, jonka lääkärit diagnosoivat emätinkasvaimeksi. Kohtutulehdus ja leikkaus olivat rankka yhdistelmä vanhalle koiralle ja silloin pelkäsimme ihan tosissaan, että nyt se sitten kuolee. Lääkärit rauhoittelivat ja olivat sitä mieltä, ettei reipas vanhus tällaiseen kuole. Löytynyt patti päätettiin jättää poistamatta, koska se ei koiraa mitenkään vaivannut, patista otetut näytteet olivat puhtaita ja se olisi ollut vaikea poistaa sellaisesta paikasta.

Ensimmäiset viikot kohdunpoistoleikkauksen jälkeen Sabi ei juurikaan jaksanut liikkua. Se lähinnä makoili sisällä. Millan pennut syntyivät kaiken tämän keskelle ja niiden kasvaessa Sabikin hiljalleen reipastui. Pentujen ensimmäisistä päivistä asti se oli sitä mieltä, että hänellä on isomummon oikeus valvoa lastenhoitoa. Tuntui, että se nautti pennuista melkein kuin omistaan ja Milla hyväksyi mummonsa sävyisästi mukaan touhuun.

Syksyn tullen muutimme takaisin Jyväskylään pikku-Vieno matkassamme. Hiljakseen ja puoliksi leikillään pyytelimme Sabilta, että se kasvattaisi Vienosta meille edes puoliksi yhtä hienon koiran kuin Sabi on ollut. Ja niin Sabi sitten yritti parhaansa: Vieno oppi, kuinka avataan ruoka-astian kansi ja santsataan, kuinka juodaan vessanpöntöstä ja kuinka ilmoitetaan, kun on ruoka-aika ja maha kurnii. Vieno oppi myös, että öisin pitää nukkua ihan hiljaa eikä meidän perään kuulu kiljua, kun lähdemme aamuisin töihin. Vieno oppi myös kiskomaan remmissä ja tulemaan metsässä hakemaan namia, kun kuulee litanian: “Saapii, Reemuu, Vienooo!”. Sabi todellakin yritti parhaansa, kuten se teki koko ikänsä kaikissa niissä asioissa, joita se ymmärsi meidän todella siltä haluavan. Silti Vienolle jäi vielä aika paljon kirittävää, mutta kenties sekin sitten kymmenen vuoden päästä alkaa olla yhtä hieno kuin isomummonsa.

Jälkeenpäin ajatellen sairaus taisi hiljalleen hiipiä Sabiin syksyn ja talven kuluessa. Se oli väsynyt ja ilmeestä alkoi ikä näkyä. Kuitenkin se yhä jaksoi aamuisin olla meidän aurinkomme, joka häntää huiskuttaen silmät sikkarallaan nauroi maailman leveintä naurua siitä ilosta, että oli aamu ja me olimme kaikki heränneet. Lenkille lähtö ei enää ollut niin mieleistä kuin ennen, mutta remmi tiukalla se kulki loppuun asti joukkoaan johtaen. Eniten ihmettelin ehkä syksyn mittaan kuitenkin sitä, ettei se juurikaan jaksanut leikkiä Vienon kanssa. Sabi oli kuitenkin aina ollut meidän koiristamme se, joka leikki aina ja kaikkien kanssa. Vieno sai tyytyä toiseksi parhaaseen leikittäjään, Remuun.

Vanhustamme katsellessa pelkäsin aina sitä, että jonain päivänä joutuisin tekemään sen raskaimman päätöksen. Minua pelotti, että mummelimme vain hiipuisi hiljalleen ja joutuisin joka päivä päättämään, onko se jo liian heikko tai kipeä jatkamaan. Salaa mietin, että toivoisin sitten lopussa tulevan jotain sellaista, että ratkaisu olisi selvä. Ja niinhän se sitten lopulta kävi.

Viime perjantai-iltana nostin Sabia syliin, kun tunsin jotain kummallista sen mahan alla. Mahan alta löytyi yli nyrkin kokoinen nisäkasvain, jonka oli täytynyt ilmestyä hurjan nopeassa tahdissa. Heti sen nähtyämme tiesimme, että tässä se nyt sitten taisi olla. Soitimme eläinlääkäriin ja lähdimme lauantaiaamuna näyttämään sitä päivystykseen. Päivystävä lääkäri antoi vielä toiveita paranemisesta ja lähetti meidät antibiottien kanssa kotiin toivoen, että osa patista olisi tulehdusta ja turvotusta, joka saataisiin lääkkeillä laskemaan. Sitten leikkausta olisi lääkärin mielestä vielä voinut yrittää. Lääkäristä lähdimme vanhempieni luokse Talviaisiin. Viikonlopuksi oli suunniteltu rekiretkeilyä, joka oli onneksi jo peruuntunut. Niinpä lähdimme ajamaan miettien, tulisiko tästä Sabin jäähyväismatka lapsuuden ja nuoruuden maisemiin.

En varmaan unohda tätä viikonloppua koskaan. Sabi oli hurjan virkeä ja iloinen koko ajan, eikä patti tuntunut haittaavan sitä millään lailla. Se juoksi ja nauroi, komenteli ohimennen nuorisoa, kerjäsi pöydästä ja kiipesi yöllä meidän viereemme nukkumaan. Sunnuntaina teimme viimeisen kunnon lenkin. Vaikka siinä vaiheessa emme sitä oikein pystyneet itsellemme myöntämään, otettiin kamera mukaan ikuistamaan meidän ja Sabin viimeisiä yhteisiä hetkiä. Nämä kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä ovat tuolta sunnuntain lenkiltämme, vuorokausi ennen Sabin kuolemaa. Niitä katsoessa on helppo ymmärtää, miksi meistä tuntui niin käsittämättömältä, että tuo terveen, iloisen ja pirteän näköinen koira oli niin sairas, ettei aikaa ollut jäljellä juuri lainkaan.

Sunnuntai-iltana ajoimme kotiin Jyväskylään ja siitä alkoi alamäki. Kasvain oli päivän aikana alkanut tihkua verta ja illan, yön ja seuraavan päivän aikana lievähköä verenvuotoa oli koko ajan. Sabi vaikutti koko ajan väsyneemmältä, vaikka se yhä söi ja juoksenteli reippaana ulkona, heilutti vähän häntääkin. Jälkeenpäin ajatellen voi kuitenkin sanoa, että kunto romahti viimeisen vuorokauden aikana selvästi.

Eläinlääkäri vahvisti maanantaina meidän epäilymme, että tilanne oli hyvin vakava. Hän sanoi suoraan, että hänen mielestään koira pitäisi päästää pois eikä lähteä kiusaamaan vanhaa koiraa enää leikkauksella, kun kasvain vaikutti ärhäkkyydessään niin selvästi pahanlaatuiselta. Vaikka luulin meidän valmistautuneen tähän tietoon, tuntui mahdottomalta tehdä päätöstä. Eläinlääkäri ehdotti, että kuvaisimme keuhkot. Jos kasvain olisi levinnyt keuhkoihin, ei olisi enää mitään tehtävissä ja päätös olisi helppo. Matkasimme toiseen lääkäriin röntgeniin ja pysähdyimme matkalla kotona. Vieno ja Remu haistelivat huolestuneina sairasta ystäväänsä ja me syötimme Sabille nameja. Sabi nielaisi paketillisen kalkkunaleikkeitä kokonaisena, ihan niin kuin aina ennenkin herkkuja saadessaan.

Juttelimme matkalla ja lopulta tuntui, että päätös oli ihan selvä. Pohdimme kaikkea sitä, mitä olimme kuulleet evästykseksi tällaisen tilanteen varalta. Että pitäisi päästää pois ennen kuin koira kärsii. Että olisi silkkaa itsekkyyttä antaa parhaan ystävänsä odottaa kipeänä ja elämänhaluttomana viimeistä palvelusta. Että emme koskaan katuisi sitä, jos päästäisimme sen lähtemään ajoissa. Ja että pitäisi pystyä luopumaan siinä vaiheessa, kun kaikesta jää vielä kauniit muistot. Tuskin olisimme kauniimpia muistoja voineet vanhuksen jäähyväisistä saada, kuin mitä tämä viimeinen yhteinen viikonloppumme oli meille antanut.

Keuhkokuvatkaan eivät sitten lopulta ihan puhtaat olleet. Sabi nukahti eläinlääkärin lattialle meidän väliimme. Kuiskuttelin sille kaikesta siitä, mitä olemme yhdessä kokeneet. Lähetin terveisiä kaikille niille rakkaille ystäville, jotka jo odottivat Sabia siellä jossain. Siellä jossain, missä Sabi saa nyt juosta terveenä loppumattomien hankien keskellä yhdessä ystävien kanssa, ahmia ruokaa ja saunoa vaikka kaiket päivät.

Joskus myöhemmin haluan varmaankin kirjoittaa vielä kaikesta siitä hyvästä, mitä Sabin kanssa saimme kokea: metsälenkeistä, sohvalla kellimisestä, kuoppien kaivamisesta, rekiretkistä, aurinkoisista hymyistä, harrastuksista, pennuista, ystävyydestä. Nyt vielä on niin ikävä meidän pientä aurinkoamme, että on vaikea nähdä sinne asti.

Kiitos, pieni rakkaani.

Poikkesimme Helsingissä Kaapelitehtaalla pentunäyttelyssä 10. tammikuuta tutustuttamassa vauvoja näyttelytouhuihin. Meillä oli matkassa Vieno ja lisäksi paikalle saapui Vienon veli Máximo (K. Tao-Tao).

Máximo kisasi pikkupoikien luokassa (5-7 kk), jossa esiintyi sen lisäksi vain yksi urospentu. Tuomari sijoitti Máximon toiseksi kommentilla: “Teidät minä lähetän vielä kotiin kasvamaan.” Máximo sai muuten varsin hyvän arvostelun, mutta luonnollisestikin korvien pehmeydestä huomautettiin. Máximolla on vielä toinen korvankärki lupassa, joten toivotaan sen napakoituvan sitten seuraavaan esiintymiseen mennessä.

Valikoin tähän Máximon kuvista sellaisia, joista vähän näkee samalla, mitä näyttelyissä koiralta vaaditaan. Usein ihmisiä jännittää ensimmäinen näyttely, “kun eihän se meidän koira osaa mitään temppuja”. Näyttelyissä pitää kuitenkin vain osata seisoa suhteellisen nätisti paikallaan, ravata omistajan vieressä ja antaa tuomarin katsoa hampaat sekä kopeloida kropan läpi.

Maximo ravaa kehässä – liukas lattia taisi vähän jännittää:

Tuomari kopeloi koiran läpi:

Máximo seisoo tuomarin arvosteltavana:

Vieno taas kisasi tietenkin pikkutyttöjen luokassa, jossa oli yhteensä peräti viisi pientä tyttöä. Tuomari sijoitti meidän naalin toiseksi ja antoi vielä kunniapalkinnon. Erityisen ilahtunut olin Vienon esiintymisestä, sillä se todella yllätti minut. Ei näemmä ole toko-treenailu ja kontaktiharjoitukset menneet hukkaan Perusluonteeltaan Vieno on kyllä sellainen junttura, että jos se olisi päättänyt jättää kontaktit näyttelyn hälinässä ottamatta, ei minulla olisi siihen ollut paljoa sanottavaa…

Vieno seisoskelee ja juoksentelee kehässä:

Kehän jälkeen otimme tietysti vielä poseerauskuvia Máximosta. Ja vaikka itse sanonkin, näyttää Máximo ihan kivalta tässä vaiheessa. Tosin se oli vähän yllättävää, ettei Máximokaan ainakaan vielä kovin suuri ole. En varmaan nimittäin ollut ainoa, joka odotti Millan pennuista reippaan kokoisia Painoa tuntuu kuitenkin kaikille sisaruksille kertyvän reippaasti, mikä nyt on tietysti ihan hyvä juttu.  Näyttelyn aikaan Vieno painoi 20 kiloa ja Máximo 22, joten ei ne ihan heppoisia sylikoiria enää ole.

Máximo:

Ja sitten vielä todistusaineistoa pääasiasta: pennuilla oli kivaa! Tämä oli tietysti ainoa tavoite pentunäyttelylle ja se ehdottomasti saavutettiin. Vieno ainakin tuntui olevan sitä mieltä, että uudestaankin voidaan lähteä näytille milloin vaan, jos näyttelyssä kerran saa a) syödä paljon nakkeja, b) tavata niin monta ihanaa koiraa, ettei sellaista määrää voinut aavistaa olevankaan sekä c) painia mielin määrin velipojan kanssa

Muuton myötä sekä blogin että vanhojen kotisivujen päivitys loppuu ja vanhat sivut tulevat häviämään jonkin ajan kuluttua. Siispä seuraava blogipäivitys koskien pentunäyttelyä tuleekin jo sitten vain uusille sivuille.

Kuten muutot aina, oli tämäkin muutto rankka ja massiivinen. Siksi sisältöä puretaan paikoilleen muka “lopulliseen malliinsa” pikku hiljaa, joten kenties jossain vaiheessa kaikki on saatu paikalleen. Suurin puute on tällä hetkellä kuvagallerioiden kohdalla. Kuvagallerioista puuttuvat tekstit ja copyrightit, mitä erityisesti haluan pahoitella. Kuvia on yhteensä vaatimattomat noin 400, mutta pikku hiljaa tämä kuvatekstienkin puute saadaan kyllä kuosiin.

Motiivinamme tässä (kuten kaikissa edellisissäkin muutoksissa) on jälleen se, että sivujen päivityksen pitäisi nyt taas olla hitusen helpompaa. Arki sitten näyttänee, onko se vieläkään tarpeeksi yksinkertaista ja nopeaa

Jos jotain näyttää olevan pahasti pielessä, olethan kiltti, ja ilmoittelet.

Ai niin. Vielä sellaista, että kuulemma RSS-syötteen lukijat saavat päivityksen myötä vanhat tekstit uudelleen. Pahoittelut siitäkin!

Koko joulukuu pääsi vierähtämään ohi ilman ainuttakaan blogin päivitystä. Kuvia on kyllä kertynyt ja yhtä sun toista tapahtunut, joten täytyy nyt yrittää pikku hiljaa korjata tilannetta ja laitella kuulumisia edes näin jälkikäteen.

Kuulumisten purkamisen aloitan nyt Vienosta, sillä meidän prinsessamme on hujahtanut jo aikamoisiin mittoihin. Minne lie katosi se pikkuinen pallero tuon pitkäkoipisen naalin tieltä? Tässä ensin neljä kuukautta poseeraukset marraskuulta ja lopussa sitten tuoreet melkein kuusi kuukautta poseeraukset.

Vieno 4 kuukautta

Vaikka Vieno on jo ison koiran korkeuksissa, on se muuten vielä ihanan vauva. Kaikenlaista on vauvan kanssa ehtinyt loppuvuoden aikana tapahtua. Toko-harrastuksen aloitimme 12-viikkoisena pentukurssilla ja nyt on siis eka kurssi jo ohi. En ole aiemmin lähtenyt ohjattuihin koulutuksiin mukaan näin nuoren pennun kanssa, mutta kun Koirakeskus Doggien pentukursseilla alaikäraja oli 12 viikkoa, piti tietysti heti syöksyä mukaan. Mahtavasti Vieno jaksoi alusta asti keskittyä tunneilla ja varsin mukavan pohjan saimme luotua tuleville harrastuksille. Nyt sitten jahkataan, pitäisikö antaa tuon omapäisen teiniprinsessan kasvaa muutama kuukausi ennen jatkokurssia, vai lähdemmekö hakkaamaan päätä seinään heti tammikuun kurssille.

Vieno vaikuttaisi olevan aivan erilainen temperamentiltaan kuin mitä Sabi ja Remu ovat olleet. Sabi ja Remu ovat aina olleet niin yli-innokkaita, että virtaa on pitänyt yrittää harrastuksissa hillitä. Häntä heiluen ja aivan täysillä yrittäen ne ovat hössöttäneet menemään. Vieno sen sijaan on ainakin tässä iässä varsin rauhallisen oloinen. Esimerkiksi paikallaolot ja muut malttia vaativat asiat ovat sille helppoja, mutta vauhdikkaammissa opeteltavissa liikkeissä saa melkein päällään seistä, että se tekee innolla. On siis todella uutta opeteltavaa minullekin, miten koiran saa innostettua mukaan Ja vielä, kun Vieno ei ole läheskään yhtä ahne kuin meidän vanhukset, ei edes nameilla saa välttämättä haluamaansa tulosta aikaiseksi. Toiveita herättävää on kuitenkin se, että Vieno innostuu yhä täysillä mukaan repimisleikkeihin, joten josko niistä löytyisi sitten oikotie onneen tämän kanssa harrastaessa?

Näyttelypuuhia lähdemme kokeilemaan viikon päästä pentunäyttelyyn. On ollut hupaisaa huomata, että niin se vain osaan minäkin vielä jännittää näyttelyä yli 10 vuoden näyttelyharrastuksen jälkeen. Vaikka prinsessan kanssa on treenattu tietysti pienestä asti hiukan myös näyttelyitä silmällä pitäen, olen aivan varma, että Helsingissä pistetään ranttaliksi ja kunnolla Noh, nyt pitää vaan yrittää muistaa se, mitä olen hokenut kaikille ekakertalaisille näyttelyihin tutustujille: “Ei se ole niin vakavaa. Kunhan on vaan hauskaa koiralla ja omistajalla. Kyllä se siitä sitten, kun ikää ja kokemusta tulee lisää…”

Ikävistä kuulumisista Vienon kanssa täytyy mainita se, että typy on saanut nyt jo kaksi lääkekuuria pissatulehdukseen. Ei ole kauhean hauska vaiva tällaisen sisäsiisteyttä opettelevan kanssa =/ Eläinlääkäri jo epäili, olisiko jotain enemmänkin vialla, mutta tarkemmissa tutkimuksissa ei mitään löytynyt. Toivomme nyt siis, että ikä auttaa ja tulehdukset loppuvat itsestään. Myös Vienon siskolla on ollut samaa vaivaa, joten jostain syystä siskokset näyttävät nyt olevan aivan erityisen herkkiä tälle.
Mutta vakuutuksista olemmekin sitten saaneet olla tyytyväisiä tämän vauvan kohdalla. Vakuutukset ovat nimittäin näiden pissatulehdusten ja yhden silmätapaturman ansiosta maksaneet jo hyvästi itsensä takaisin viime vuoden osalta. Suosittelen siis!

Vieno vajaa 6 kuukautta

Toinen ikävä sattumus viime aikoina oli se, että Vieno pelkäsi raketteja vuodenvaihteessa. Vieno on reipas ihmisten ja koirien kanssa, mutta 4-5 kuukauden iässä alkoi kumma mörköjakso, jolloin oudot äänet alkoivat pelottaa. Emme siis hirveästi yllättyneet, kun eivät raketit olleet ihan neutraali juttu. Meillä ei isot koirat välitä raketeista mitään ja Vienokin uskalsi ulkona jopa katsella raketteja ja popsia nameja, vaikka olikin selvästi hermostunut. Eli uskallan siis toivoa, että vuoden päästä menee jo paremmin ja tämä mörköily kuuluisi vain tähän ikään Suunnitelmissa on etsiä Keski-Suomesta ampumarata, jonka lähimaastoihin voisi lähteä totuttelemaan poksutteluun. Valitettavasti emme tätä tajunneet tehdä jo ennen uutta vuotta…

Tällä hetkellä näyttää muuten siltä, ettei Vienosta mitään valtavan suurta tyttöä tule. Tässä iässä korkeuskasvu alkaa kuitenkin olla ihan loppusuoralla jo ja Vieno on vieläkin aavistuksen keskikokoa pienempi. Toisaalta olen vähän pettynyt, kun kuitenkin tykkään reilun kokoisista sammareista. Toisaalta sitten taas tämän kokoinen paketti mahtuu mukavasti syliin. Toivomme siis kuitenkin vielä paria senttiä lisää kinttuja alle, ettei juututa sitten tulevaisuudessa hankeen suksien tai reen edessä

Minulla on kerrottavana ihania uutisia: Vieno on sittenkin terve tyttö! Vienon tarinan alkuosan voi lukea aiemmasta blogikirjoituksesta ja nyt saimme sitten lopultakin sen onnellisen lopun tälle tarinalle.
Varasimme nyt toisten rokotusten yhteyteen ajan rauhoitusta varten ja Vienon kurkku tutkittiin. Eläinlääkäriin mennessä itketti siitä pelosta, että saattaisimme saada ihan hirveitä uutisia, mutta kaikeksi onneksi lähtiessä itkettikin jo sitten ilosta ja helpotuksesta :’)

Nähtävissä olevassa osassa kurkkua ei löytynyt mitään vikaa ja jos vikaa olisi jossain syvemmällä, se olisi jo tähän mennessä aiheuttanut tulehduskierteen keuhkoihin. Tutkimusten yhteydessä pääsimme itsekin tarkastelemaan Vienon kitaa vähän tavallista tarkemmin ja nyt on sitten nähty jopa ne äänihuuletkin, jotka tuottavat suloista kimitystä päiviimme
Kysyin vielä, olisiko mahdollista, että pienenä suussa olisi ollut joku ylimääräinen reikä nenän puolelle, joka olisi ajan myötä mennyt umpeen. Eläinlääkärin mukaan sellaisesta pitäisi kuitenkin yhä näkyä jälki ja kun suu oli todella siisti, ei ole mitään syytä tällaista epäillä. Todennäköinen syy maidon pärsäämiseen oli kuulemma emän runsas maidontuotanto pienehköön pentueeseen nähden yhdistettynä ahneeseen pentuun.

Vielä viimeisetkin viikot Vieno piti meitä ajoittain jännityksessä ahmimalla ruokaa väärään kurkkuun kerran jos toisenkin. Mutta nyt meillä on sitten eläinlääkärin virallinen diagnoosi, että Vieno on vaan ahne syöppö – sukunsa nainen siis jo syntymästään asti.

Vaikka olenkin vannonut monelle, etten enää ikinä halua edes harkita yhtään pentuetta, oli kuitenkin pakko kysäistä eläinlääkäriltä, uskaltaako tällaista tyttöä astuttaa, jos se joskus olisi ajankohtaista harkita. Vastaus oli, että kyllä tuollainen ahneus periytyy ja varmaan ne kaikki sitten pärsäävät maitoa nenästä, joten ei mitään estettä siis tämän puolesta

Eli tarinan opetus on kai nyt se, että vaikka pennulla tulisi maidot nenästä yhä uudelleen ja uudelleen, se ei välttämättä ole sairas. Toivottavasti tämä tarina lohduttaa joskus jotakuta toista, jolle google tarjoaa vain lausetta “jos pennulla tulee maidot nenästä, sillä on kitalakihalkio ja se pitää lopettaa”

Muista kuulumisista mainittavin lienee se, että Vienolta putoilee hampaita hyvää tahtia ja uusia komeita kasvaa tilalle. Joten muistakaahan sisarustenkin kodeissa nyt tarkkailla erityisesti niitä kulmahampaita ja tarjoilla rajattomasti purtavaa edistämään kalustonvaihtoa
Eläköön, nyt pääsemme lopultakin eroon niistä armottomista naskalihampaista!

Vieno-naamarikoira-vauhtipötkä-vinttikoira 16 vk