Jäähyväiset

Sabi (FIN MVA Damirazin Vappunoita)

23.12.1998 – 8.2.2010

Kaunein, viisain ja rakkain.

Tuntuu niin vaikealta alkaa kirjoittaa, kun ei tahdo ymmärtää tämän kaiken edes olevan totta.

Saattelimme Sabin viimeiselle matkalleen maanantaina 8.2.2010. Päivälleen tasan 11 vuotta saimme katsella yhdessä tätä maailmaa. Maanantaina 8.2.1999 matkustimme Hämeenlinnaan ensimmäisen kerran katsomaan maailman suloisimpia pikkuisia. Keskiviikkona 10. helmikuuta -99 Sabi täytti seitsemän viikkoa ja haimme sen kotiin. Silloin olin ehkä maailman onnellisin tyttö. Tuntuu uskomattomalta, että tänään, tasan 11 vuotta myöhemmin, istun tässä ja jäljellä on enää rakkaat ihanat muistot elämän hyvistä ja pahoista hetkistä yhdessä Sabin kanssa. Ja suru, kaipaus ja itku. Ja hämmennys siitä, ettenkö todella enää koskaan näe pientä rakastani.

Jäähyväisiä Sabin kanssa on oikeastaan jätetty jo melkein kaksi vuotta. Ensimmäisen kerran tajusin sen vanhenevan, kun se kevät-kesällä 2008 alkoi ontua kaksi kertaa näyttelykehässä. Viimeisinä vuosina olimme käyneet näyttelyissä harvoin, eikä Sabi koskaan kotona ontunut. Mietin, että kenties pitkä automatka ja makoilu näyttelyhäkissä rasitti sen jalkoja. Veimme Sabin lääkäriin, jossa mummolla kuvattiin koko takapää. Sillä reissulla löytyi selkärangasta luusiltoja, joita kuulemma on lähes kaikilla vanhoilla koirilla. Kintereistä löytyi nivelrikkoa ja Sabi siirrettiin loppuiäkseen syömään eläinlääkärien myymää Hill’sin J/D -ruokaa, joka auttoi nivelrikkoon. Kysyin silloin varovasti, kuinka kauan Sabi mahtaisi niillä jaloilla pärjätä. Eläinlääkäri totesi, että aikaa voisi olla muutama kuukausi tai sitten paljon enemmän. Illan itkin kotona kuolevaa koiraani ja aloimme puuhata muuttoa pois keskustan kovilta jalkakäytäviltä sivummalle metsäpolkujen ääreen, jossa nivelrikkoisen olisi parempi lenkkeillä.

Loppujen lopuksi Sabin jalat kantoivat loppuun asti hurjan hyvin. Vielä viimeiselle lääkärireissulle lähtiessämme se hyppäsi itse autoon ja loppuun asti kiipesi saunassa ylälauteille asti nauttimaan lämpöhoitoja vanhoille luilleen. Se ensimmäinen itku kuolevasta vanhuksestamme oli siis jälkeenpäin ajatellen turhaa murehtimista.

Viime kesään asti Sabi pysyikin sellaisena pirteänä vanhuksena, jota ei ikä juurikaan painanut. Se leikki ja nauroi, huiskutti helikopterihäntää villisti ympäri ja kävi meidän kanssamme juoksemassa ja hiihtämässä. Todellinen vanheneminen alkoi sitten heinäkuussa -09, kun viimeisten juoksujen päälle alkoi kohtutulehdus. Kohdunpoistoleikkauksen yhteydessä löydettiin patti, jonka lääkärit diagnosoivat emätinkasvaimeksi. Kohtutulehdus ja leikkaus olivat rankka yhdistelmä vanhalle koiralle ja silloin pelkäsimme ihan tosissaan, että nyt se sitten kuolee. Lääkärit rauhoittelivat ja olivat sitä mieltä, ettei reipas vanhus tällaiseen kuole. Löytynyt patti päätettiin jättää poistamatta, koska se ei koiraa mitenkään vaivannut, patista otetut näytteet olivat puhtaita ja se olisi ollut vaikea poistaa sellaisesta paikasta.

Ensimmäiset viikot kohdunpoistoleikkauksen jälkeen Sabi ei juurikaan jaksanut liikkua. Se lähinnä makoili sisällä. Millan pennut syntyivät kaiken tämän keskelle ja niiden kasvaessa Sabikin hiljalleen reipastui. Pentujen ensimmäisistä päivistä asti se oli sitä mieltä, että hänellä on isomummon oikeus valvoa lastenhoitoa. Tuntui, että se nautti pennuista melkein kuin omistaan ja Milla hyväksyi mummonsa sävyisästi mukaan touhuun.

Syksyn tullen muutimme takaisin Jyväskylään pikku-Vieno matkassamme. Hiljakseen ja puoliksi leikillään pyytelimme Sabilta, että se kasvattaisi Vienosta meille edes puoliksi yhtä hienon koiran kuin Sabi on ollut. Ja niin Sabi sitten yritti parhaansa: Vieno oppi, kuinka avataan ruoka-astian kansi ja santsataan, kuinka juodaan vessanpöntöstä ja kuinka ilmoitetaan, kun on ruoka-aika ja maha kurnii. Vieno oppi myös, että öisin pitää nukkua ihan hiljaa eikä meidän perään kuulu kiljua, kun lähdemme aamuisin töihin. Vieno oppi myös kiskomaan remmissä ja tulemaan metsässä hakemaan namia, kun kuulee litanian: “Saapii, Reemuu, Vienooo!”. Sabi todellakin yritti parhaansa, kuten se teki koko ikänsä kaikissa niissä asioissa, joita se ymmärsi meidän todella siltä haluavan. Silti Vienolle jäi vielä aika paljon kirittävää, mutta kenties sekin sitten kymmenen vuoden päästä alkaa olla yhtä hieno kuin isomummonsa.

Jälkeenpäin ajatellen sairaus taisi hiljalleen hiipiä Sabiin syksyn ja talven kuluessa. Se oli väsynyt ja ilmeestä alkoi ikä näkyä. Kuitenkin se yhä jaksoi aamuisin olla meidän aurinkomme, joka häntää huiskuttaen silmät sikkarallaan nauroi maailman leveintä naurua siitä ilosta, että oli aamu ja me olimme kaikki heränneet. Lenkille lähtö ei enää ollut niin mieleistä kuin ennen, mutta remmi tiukalla se kulki loppuun asti joukkoaan johtaen. Eniten ihmettelin ehkä syksyn mittaan kuitenkin sitä, ettei se juurikaan jaksanut leikkiä Vienon kanssa. Sabi oli kuitenkin aina ollut meidän koiristamme se, joka leikki aina ja kaikkien kanssa. Vieno sai tyytyä toiseksi parhaaseen leikittäjään, Remuun.

Vanhustamme katsellessa pelkäsin aina sitä, että jonain päivänä joutuisin tekemään sen raskaimman päätöksen. Minua pelotti, että mummelimme vain hiipuisi hiljalleen ja joutuisin joka päivä päättämään, onko se jo liian heikko tai kipeä jatkamaan. Salaa mietin, että toivoisin sitten lopussa tulevan jotain sellaista, että ratkaisu olisi selvä. Ja niinhän se sitten lopulta kävi.

Viime perjantai-iltana nostin Sabia syliin, kun tunsin jotain kummallista sen mahan alla. Mahan alta löytyi yli nyrkin kokoinen nisäkasvain, jonka oli täytynyt ilmestyä hurjan nopeassa tahdissa. Heti sen nähtyämme tiesimme, että tässä se nyt sitten taisi olla. Soitimme eläinlääkäriin ja lähdimme lauantaiaamuna näyttämään sitä päivystykseen. Päivystävä lääkäri antoi vielä toiveita paranemisesta ja lähetti meidät antibiottien kanssa kotiin toivoen, että osa patista olisi tulehdusta ja turvotusta, joka saataisiin lääkkeillä laskemaan. Sitten leikkausta olisi lääkärin mielestä vielä voinut yrittää. Lääkäristä lähdimme vanhempieni luokse Talviaisiin. Viikonlopuksi oli suunniteltu rekiretkeilyä, joka oli onneksi jo peruuntunut. Niinpä lähdimme ajamaan miettien, tulisiko tästä Sabin jäähyväismatka lapsuuden ja nuoruuden maisemiin.

En varmaan unohda tätä viikonloppua koskaan. Sabi oli hurjan virkeä ja iloinen koko ajan, eikä patti tuntunut haittaavan sitä millään lailla. Se juoksi ja nauroi, komenteli ohimennen nuorisoa, kerjäsi pöydästä ja kiipesi yöllä meidän viereemme nukkumaan. Sunnuntaina teimme viimeisen kunnon lenkin. Vaikka siinä vaiheessa emme sitä oikein pystyneet itsellemme myöntämään, otettiin kamera mukaan ikuistamaan meidän ja Sabin viimeisiä yhteisiä hetkiä. Nämä kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä ovat tuolta sunnuntain lenkiltämme, vuorokausi ennen Sabin kuolemaa. Niitä katsoessa on helppo ymmärtää, miksi meistä tuntui niin käsittämättömältä, että tuo terveen, iloisen ja pirteän näköinen koira oli niin sairas, ettei aikaa ollut jäljellä juuri lainkaan.

Sunnuntai-iltana ajoimme kotiin Jyväskylään ja siitä alkoi alamäki. Kasvain oli päivän aikana alkanut tihkua verta ja illan, yön ja seuraavan päivän aikana lievähköä verenvuotoa oli koko ajan. Sabi vaikutti koko ajan väsyneemmältä, vaikka se yhä söi ja juoksenteli reippaana ulkona, heilutti vähän häntääkin. Jälkeenpäin ajatellen voi kuitenkin sanoa, että kunto romahti viimeisen vuorokauden aikana selvästi.

Eläinlääkäri vahvisti maanantaina meidän epäilymme, että tilanne oli hyvin vakava. Hän sanoi suoraan, että hänen mielestään koira pitäisi päästää pois eikä lähteä kiusaamaan vanhaa koiraa enää leikkauksella, kun kasvain vaikutti ärhäkkyydessään niin selvästi pahanlaatuiselta. Vaikka luulin meidän valmistautuneen tähän tietoon, tuntui mahdottomalta tehdä päätöstä. Eläinlääkäri ehdotti, että kuvaisimme keuhkot. Jos kasvain olisi levinnyt keuhkoihin, ei olisi enää mitään tehtävissä ja päätös olisi helppo. Matkasimme toiseen lääkäriin röntgeniin ja pysähdyimme matkalla kotona. Vieno ja Remu haistelivat huolestuneina sairasta ystäväänsä ja me syötimme Sabille nameja. Sabi nielaisi paketillisen kalkkunaleikkeitä kokonaisena, ihan niin kuin aina ennenkin herkkuja saadessaan.

Juttelimme matkalla ja lopulta tuntui, että päätös oli ihan selvä. Pohdimme kaikkea sitä, mitä olimme kuulleet evästykseksi tällaisen tilanteen varalta. Että pitäisi päästää pois ennen kuin koira kärsii. Että olisi silkkaa itsekkyyttä antaa parhaan ystävänsä odottaa kipeänä ja elämänhaluttomana viimeistä palvelusta. Että emme koskaan katuisi sitä, jos päästäisimme sen lähtemään ajoissa. Ja että pitäisi pystyä luopumaan siinä vaiheessa, kun kaikesta jää vielä kauniit muistot. Tuskin olisimme kauniimpia muistoja voineet vanhuksen jäähyväisistä saada, kuin mitä tämä viimeinen yhteinen viikonloppumme oli meille antanut.

Keuhkokuvatkaan eivät sitten lopulta ihan puhtaat olleet. Sabi nukahti eläinlääkärin lattialle meidän väliimme. Kuiskuttelin sille kaikesta siitä, mitä olemme yhdessä kokeneet. Lähetin terveisiä kaikille niille rakkaille ystäville, jotka jo odottivat Sabia siellä jossain. Siellä jossain, missä Sabi saa nyt juosta terveenä loppumattomien hankien keskellä yhdessä ystävien kanssa, ahmia ruokaa ja saunoa vaikka kaiket päivät.

Joskus myöhemmin haluan varmaankin kirjoittaa vielä kaikesta siitä hyvästä, mitä Sabin kanssa saimme kokea: metsälenkeistä, sohvalla kellimisestä, kuoppien kaivamisesta, rekiretkistä, aurinkoisista hymyistä, harrastuksista, pennuista, ystävyydestä. Nyt vielä on niin ikävä meidän pientä aurinkoamme, että on vaikea nähdä sinne asti.

Kiitos, pieni rakkaani.